Vaivalloinen veganismi?

Olin miettinyt kasvissyöjäksi ryhtymistä silloin tällöin jo pitkä aikaa. Ensimmäisen kerran asia pyöri mielessäni jo teinivuosina, mutta en tiedä olisiko se silloin ollut mahdollista. Enkä tiedä olisiko kotona saanut syödäkseen eri ruokaa kuin muut, ellei sitä sitten olisi alkanut tehdä itse, kouluruokailusta puhumattakaan. Silloin en vielä sen kummemmin pohtinut että miksi, mutta ajatus kasvissyönnin paremmuudesta verrattuna siihen että syö syötäväksi kasvatettua elävää olentoa kuitenkin ehkä kyti jossain alitajunnassa.

Sitten päässäni naksahti. Sen ei tarvinnut olla iso naksahdus, vaan päätin, että nyt teen asialle jotain. Ensimmäinen vaihe oli jättää pois tehotuotettu liha. Silloisessa elämässä jatkoin riistan ja kalan syömistä, niitä kun tuli itse pyydettynä omasta takaa pakkaseen ja pöytään. Entisen elämän jäätyä taakse nämäkin jäivät pois ruokavaliosta. Käytin edelleen kananmunia ja maitotuotteita. Jossain vaiheessa uusi elämä toi mukanaan uuden vastaparin jonka kanssa ruokavaliotkin sopivat yhteen, ja yhdessä pikkuhiljaa vaihdoimme tuote kerrallaan eläinperäiset kasviperäisiin ja luovuimme niistä mitä ei edes tarvinnut korvata. Aikaa kului siitä, kun jätin kaupan lihat syömättä siihen, että ruokavalioni oli vegaaninen, noin kaksi ja puoli vuotta.

Inspiraationa tämän tekstin kirjoittamiseen ovat lähinnä keskustelut, jotka liittyvät lihansyöntiin ja kasvissyöntiin ja viriävät milloin uutisista, milloin ihan arkipäiväisestä juttelusta. Osa ihmisistä hämmästyy kun kerron olevani vegaani. Minulle on esitetty mm. seuraavia kysymyksiä:
“Lähteekö kasvisruoalla nälkä?”
Miksi ei lähtisi? Proteiineja saa paljon muualtakin kuin liha- ja maitotuotteista. Vegaaniaterialla saa hyvinkin myös ähkyn aikaiseksi, todisteena tästä ainakin Oulun Café Roosterin ja Saurahan tarjonta.
“Saatko kaikki vitamiinit?”
Ainoa vitamiini, mitä kasvisruoasta ei saa, on B12-vitamiini. Sen saa purkista.
“Eikö se ole vaivalloista?”
Ei? Aluksi vaati vähän mielikuvitusta ja keittokirjojen selailua että keksi uudet perusruoat vanhojen tilalle, mutta ei se kasvisruoan valmistaminen ole sen vaikeampaa kuin lihankaan. Usein jopa helpompaa ja nopeampaa.

Muina omina huomioina voisin mainita, että voin paremmin. Ei tule sorruttua eineksiin ja pikaruokaan koska sitä on tällaiselle vapaaehtoisesti ruokavammaiselle vähemmän tarjolla. Tulee kokattua itse tuoreista raaka-aineista, ja silloin tietää mitä kaikkea ruoka sisältää. Muutenkin tulee selailtua tuoteselosteita tarkemmin ja huomattua mitä kaikkea sontaa ihmisille tyrkytetään elintarvikkeina. Ruokaan menee vähemmän rahaa; eivät kasvikset ole kalliita. Herkkujakin tulee ostettua vähemmän. Vaikka kyllä niitä vegaanillekin löytyy, välillä liiankin kanssa, kun tietää mitä hakee.

Moni ihminen on keskustellessamme pohtinut ääneen että lihansyöntiä pitäisi vähentää, koska kasvisruoka on terveellisempää ja tuotantoeläimiä kohdellaan huonosti ja lihakarjan kasvatus on epäekologistakin. Mutta sitten seuraava lause alkaakin sanalla “mutta”.
“Pitää saada lapselle äkkiä ruokaa töiden jälkeen!”
Myös kasvisruoan saa valmiiksi 15 minuutissa.
“Liha on hyvää!”
Liha on hyvää jos sen osaa valmistaa oikein. Samoin kasvisruoka.
“En osaa laittaa kasvisruokaa!”
Opettele. Jos osaa lukea, osaa kokata.

On huomattavasti helpompaa jos perheessä kaikki syövät samaa ruokaa, mutta poikkeusruokavaliot onnistuvat myös gluteenia, sokeria, rasvaa, perunaa ja ties mitä ruoka-aineita välttelevissä talouksissa. Itse en pidä kasvisruokavaliota edes mitenkään poikkeavana, kasvisruoka on perusruokaa siinä missä muukin.

Eräs ystäväni totesi kerran että “onhan se tuokin keino hankaloittaa elämäänsä”. Sallinen hänelle mielipiteensä, mutta ei vegaanina elämä ole kovinkaan hankalaa, ainakaan jos elää ja liikkuu vähänkään isommassa kaupungissa, missä ruokakaupoissa ja ravintoloissa on valinnanvaraa.

Tämä on minun valintani. En edes halua tuputtaa sitä kellekään muulle, koska tuputtamisesta ei yleensäkään seuraa mitään hyvää. Voin kuitenkin perustella syyt miksi tämän valinnan tein. Niitä ovat ekologisuus, eettisyys ja oma hyvinvointi. Mitkä ovat sinun perusteesi omalle valinnallesi?


~ Maria Houre ~

Matalapainetta

On ollut hetken hiljaista. On tapahtunut kaikenlaista, mikä pitää kiireisenä ja antaa ajatuksille siivet. Se on aina kovin mukavaa. Ei jouda miettimään liikoja.

Oli syntymäpäivä, oli kirjamessut ja Hullut Päivät. Per Saukiselle ei kahdesta viimeksimainitusta välttämättä niin valtaisaa iloa koidu, mutta kiitos syntymäpäivän, saatoin sentään hieman osallistua yleiseen ilakointiin. Kirjamessuilta mainittakoon erityisesti Saamenmaa-teema. Se oli rikkaasti ja runsaana esillä ja kävin todella hyviä keskusteluja saamelaisten ja myös muiden pohjoista edustavien näytteilleasettajien kanssa. Silmää hivelivät saamelaistaustaisten värikkäät puvut, joita näkyikin kiitettävän paljon. Värien, materiaalien ja kuosien kirjo on hengästyttävä!

Parhaat kirjalöydöt tein tietysti taas Innon osastolla, missäpä muuallakaan. Siinäpä nimensä veroinen kustantamo: pieni, innokas ja laatuun keskittyvä. Arvostan!

Pitkään tässä onkin taas ollut oikein mukavaa ja ounastelin, että kohta iskee krapula. No sieltähän se takavasemmalta lopulta tulikin. Liekö syynä hormonit, väsymys, matalapaine vai kaikki yhdessä, mutta tänään hyvin alkanut aamu vaihtui hiipien ahdistavaan helvettiin.

Kauan sitten eräässä Mämmilän sarjakuvassa iskelmän sanat kuuluivat: "Tää niitä päiviä on, kun olen liikkeissäni arvaamaton..." - voisin muokata tuon muotoon: "Tää niitä päiviä on, kun olen aivan kaikin tavoin onneton". Joskus näitä vaan tulee. Päässä alkaa pyöriä noidankehä, jonka ydinsanoma on "olen paska". Anteeksi ranskani, mutta ei sitä sen sievemminkään voi sanoa. Yhtäkkiä koko eletty elämä on vain sarja järkyttäviä epäonnistumisia. Olet munannut kaiken. Olet tyhmä, hyödytön, mitätön, surkea, naurettava ja säälittävä. Onneton otus. Parempi kun kuolisit pois. Samalla ajattelee, että onneksi tämäkin kamaluus sentään joskus loppuu. Ollaan jo voiton puolella, kun elämästä on noin puolet takana. Kyllä se tästä. Loppu häämöttää jo.

Aloitin jokin aika sitten taidekurssin. Sanon sitä leikillisesti "pipipäiden taidekurssiksi", koska kaikilla meillä on jotain haasteita itsemme kanssa ja kurssi on terapiaa. Maalasin jokin aika sitten masennuksen kankaalle. Siitä piti ensin tulla puu, sellainen hehkuva ja runsas paratiisipuu, mutta lopulta siitä tulikin masennusta esittävä kuva. Tänään tunnen maalauksen todellisuuden kouriintuntuvasti. Tunnen, miten alitajunnan mustasta mudasta versoo hyisiä jääkukkia, jotka kietovat sielun kylmään syleilyynsä. Juuri tällaiselta se tuntuu.

Kun oppisi hallitsemaan näitä hetkiä. Toteamaan, että välillä nyt on tällaista ja kyllä se siitä taas, mitäpä näistä. Jotenkin on niin, että kun on kerran nujertanut masennuksen, sitä alkaa pelätä. Aina pitäisi olla reipas ja iloinen ja jos siltä tieltä lipeää hetkeksikin, kaikki on mennyttä. HEI HALOO!!! Eihän se nyt näin voi mennä.

Saattaa olla, että vikaa on tässä ajassakin. Kaikkien pitäisi olla kuin Jari Sarasvuon ja Pekka Hyysalon keskustelu lihaksi muuttuneena. Päättäväinen, sisukas, positiivinen ja periksiantamaton Hyysalo ja ihaileva, ylistävä ja nöyristä nöyrin Sarasvuo. Sitten kaikki olis ihan vaan et hei seksivau! Ei mitään noloa ameebana olemista, häpeällisiä lääkärikäyntejä, leimaavaa terapiaa tai kuolemaakin pahempia lääkereseptejä. Sitä olisi vaan yhtä fantastinen kuin A. Stubbin selfiet. Siis niin seksivau!

Saatana sentään, minä olen masennukseen taipuvainen. Minä en nauti siitä, en hitustakaan. Olisi sairaan - pun - hienoa olla koko ajan HHJJ, siis todella. Uskokaa pois vaan, minä nauttisin siitä. Kun mietin, mitä kaikkea olisinkaan saanut elämässäni aikaan, jollei minulta olisi mennyt joskus viikkokausia oman surkeuteni ja itsetuhoisten ajatusten märehtimiseen. On tosin sanottava, että olen erittäin tyytyväinen elämääni nyt, olen itse asiassa pitkästä aikaa jopa onnellinen, mutta masennusminäni pitää huolen siitä, etten uskalla luottaa tämän kestävän. Koska minä olen surkea ja mitätön ja typerä ja pilaan kaiken etc. Välillä mietin, olisiko tätä helpompaa hallita, jos kuulisin nuo ajatukset ääninä. Olisiko yksinkertaisempaa, jos voisin sanoa niille mielessäni: "OLKAA HILJAA SIELLÄ!" sen sijaan, että nyt olen omien ajatusteni vanki.

Viime vuonna maailma menetti kaksi hienoa näyttelijää. Toinen heistä, Robin Williams, teki itsemurhan. Hän oli kärsinyt masennuksesta koko elämänsä ajan. Jollain kanavalla on pyörinyt tuoreehko komediasarja Luovat hullut, jossa Williams oli yhdessä pääosassa. Olen sattunut näkemään siitä pari jaksoa ja huomasin sen heti: Williamsin silmät eivät hymyile yhdessäkään kohtauksessa. Se kertoo kaiken. Suu voi hymyillä, se voi nauraa ja kertoa vitsejä, mutta kaikkeen väsyneellä ihmisellä hymy ja nauru eivät nouse silmiin asti.

Synkeälle syksylle irvistellen

Jofi

JTO

Jonku Toisen Ongelma. Tämä termi on Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjassa liftareille. Siinä kun asian ympärille luodaan JTO-kenttä, vaikka esimerkiksi keskelle krikettikenttää laskeutuneen avaruusaluksen, sitä ei kukaan näe, koska se on Jonkun Toisen Ongelma. Kun ei siis kutita minun omaa pyllyäni niin minun ei tarvitse siitä välittää, eikä edes nähdä sitä.

Milloin ihmisistä tuli niin välinpitämättömiä? Ja miksi? Vievätkö omat henkilökohtaiset ensimmäisen maailman ongelmat niin paljon huomiotamme ettemme näe mitä ympärillä tapahtuu? Miksi emme näe muiden tuskaa omaltamme ja olemme kateellisia muiden onnesta kun itseä sattuu tympimään? Onneksi sosiaalinen media ja uutisetkin nostavat välillä esille tapahtumia, joissa osallisena on pyyteettömiä auttajia tai muuten vaan hyvän mielen jollekin antaneita tyyppejä.

Laajemmassa mittakaavassa koko ihmiskunta on hiljalleen tuhoamassa itseään liian monen ihmisen ahneudella ja itsekkyydellä. Niitä välittäviä, empaattisia ihmisiä on varmasti enemmän mutta heidän äänensä ei pääse kuuluviin koska itseriittoinen idioottilauma pitää niin isoa meteliä itsestään ja tavoitteistaan ja runnoo omia mielihalujaan eteenpäin kaikella voimalla ja rahalla mitä vain saavat haalittua kasaan. Käytetään hyväksi kaikkea: luonnonvaroja, eläimiä, lajitovereita.

Onko ihminen vain pohjimmiltaan ahne? Tai ehkä kyse onkin vain siitä että eläinkunnan edustajana ihmisenkin perimmäinen tarkoitus on vain pysyä hengissä ja lisääntyä. Evoluutio vain kehitti ihmiselle aivot, joiden suoltamia näppäriä ajatuksia hyväksikäyttäen ihminen on vallannut lähes joka kolkan tätä pientä sinistä planeettaa. Ja jättänyt jälkeensä enimmäkseen tuhoa joko hyvillä aikeilla tai ajattelemattomuuttaan, tai välinpitämättömyyttään.

JTO. ”Ei minua kiinnosta.” ”Ei kuulu minulle.” ”En minä voi tehdä sille asialle mitään.” Välillä tekee mieli itsekin luovuttaa. Paskaako tässä edes yrittää elää toimivana yhteiskunnan rattaana ja saada jotain järkevää aikaiseksi, kun koko ihmiskunta on niin mätä. Mutta lieneekö syynä sitten oman mielihyvän tavoittelu, elämänpalo, itsetarkoituksen etsiminen vai jotain muuta, mikä saa jatkamaan. Ehkä huudan vain tuuleen eikä tekemisilläni ole mitään vaikutusta mihinkään, mutta voin ainakin sanoa yrittäväni. Valintani ja ulosantini toivottavasti aiheuttavat edes vähän jotain hyvää jollekin ja saavat ehkä jonkun ajattelemaan asioita sen oman pienen laatikkonsa ulkopuolelta. Toisaalta ne voivat ärsyttää jotakuta muuta, mutta mahdollinen positiivinen vaikutus kyllä kumoaa negatiivisuuden.

Jos päässäsi joskus naksahtaa, joku ehkä sai sinut hoksaamaan että asiat voi nähdä ja tehdä myös eri tavalla ja miettiä valinnat vähän kauaskantoisemmin. Minun päässäni taisi naksahtaa jo.

~ Maria Houre ~

Kiusaajat ja eläimen vaisto

Mikä lie masokistinen puuska iskenyt, mutta taannoin innostuin tutkimaan Facebookista, mitä kuuluu vanhoille tutuille . Ihmisille, jotka ovat jo kauan sitten jääneet menneisyyteen, ja joiden kanssa minulla ei ole mitään mielenkiintoa olla enää missään tekemisissä. Ihmisiä, joita olen samassa kaupungissa asuessanikin vältellyt viimeiseen asti ja joita edelleenkin välttelen aivan vaistonvaraisesti.

Yksi tällainen sattui olemaan aika monen ihan fiksuna pitämäni tyypin kaverilistalla. Hieman hämmästelin, jotta miksi? Google töihin. Selvisi, että kaverin elämä on muuttunut melkoisesti. Asioita tässä enempää yksilöimättä, sanottakoon, että hän on kohdannut elämässään niin kipeitä asioita, että jos ihmisessä on edes hitunen empatiaa, ne asiat kasvattavat aivan varmasti. Arvelin, etten enää välttämättä siirtyisi kadun toiselle puolelle, jos kyseinen kaveri tulisi vastaan. Ehkä hänestä on sittenkin löytynyt ihminen.

Muistelin viimeistä kohtaamistani kyseisen henkilön kanssa. Siitä on noin 30 vuotta ja tilanne oli kaikin tavoin epämiellyttävä. En halua mennä yksityiskohtiin, sillä ne ovat kaikille asianosaisille arkaluontoisia. Kuitenkin mielikuvani tästä ihmisestä on aikoinaan muovautunut muutaman lyhyen, ikävän tapaamisen ja parin kuulemani inhottavan jutun pohjalta, eikä sitä ole mikään päässyt muuttamaan. Ylipäätään minun on vaikeaa opetella ihmiset uudelleen, jos olen muodostanut heistä tietynlaisen kuvan. Toimin kuin eläin: kun luottamukseni kerran menettää, sen takaisin saaminen ei ole enää ollenkaan varmaa ja joka tapauksessa se vaatii todella paljon työtä. Vaaralliseksi ja epämiellyttäväksi luokittelemani ihminen on ja pysyy sellaisena, kunnes toisin todistetaan.

Asennoitumiseni on aiheuttanut sen, etten vieläkään pysty kunnolla edes tervehtimään joitakin ihmisiä, joiden kanssa olin koko peruskoulun ajan samalla luokalla. Negatiiviset mielikuvat ovat niin vahvoja ja epäluottamus niin valtava. Yksi ihminen pyysi omalla tavallaan anteeksi omaa kouluaikaista käytöstään. Hän ei sanonut “anteeksi”, eikä hän viitannut suoraan kaikkeen tapahtuneeseen, vaan hän katsoi minua vakaasti silmiin ja sanoi: “Olin silloin nuorempana suoraan sanoen paskanaama.” Pardon my French, mutta tämä oli suora lainaus. Tunsin, että hän oli ehdottoman vilpitön ja siinä samassa kaikki oli poispyyhitty ja anteeksi annettu. Se oli hyvä tunne, mutta sitä ei olisi voinut tapahtua ilman toisen osapuolen aloitetta. Arvostan hyvin paljon hänen tekoaan.

Aina silloin tällöin törmään nykyisessä kotikaupungissani menneisyydestä tuttuihin naamoihin. Joistakin näkee, että he tunnistavat minut, tai ainakin epäilevät tunnistavansa, mutta eivät ehkä ole ihan varmoja. Teeskentelen, etten tunne heitä; katson heidän ohitseen ja kävelen muina naisina pois. Se pelko ja viha, mikä minuun on istutettu lapsena ja nuorena, on yhä tallella. Tunnemuistiin on jäänyt pysyviä jälkiä monista tapahtumista. Ne eivät lähde sieltä itsestään, vaan niiden poistamiseen tarvitaan toisen osapuolen aktiivisuutta ja vilpittömyyttä. Ja sanottakoon nyt varmuuden vuoksi, että toki siellä muistissa on paljon todella hyviäkin asioita, monista ihmisistä.

Kaikille, joilla on lapsia huollettavanaan tai jotka työskentelevät lasten kanssa, sanoisin: opettakaa aina, että kiusaaminen ei kannata. Vaikka olisit lapsena ja nuorena miten epävarma, älä ikinä hae hyväksyntää potkimalla toisia alaspäin. Et voita sillä mitään. Menetät vain itsekunnioituksesi, kasvatat itsellesi valtavan häpeätaakan ja saatat hyvinkin saada jonkun vihaamaan itseäsi pysyvästi. Kaikki eivät kykene koskaan antamaan anteeksi tai unohtamaan ja pahimmassa tapauksessa seuraukset ovat sellaisia, ettei niitä kyetä enää korjaamaan millään sanoilla tai teoilla. 

- Jofi - 

Helkkarinko väliä?

Ihmiset ovat usein omituisen kiinnostuneita toistensa yksityiselämästä. 

Lueskelin Hesarista Jari Sillanpään ja Marco Bjurströmin yhteishaastattelua ja mieleeni muistui, miten kummankin seksuaalista suuntautumista on vuosien varrella puitu niin mediassa kuin nettikeskusteluissakin. En pysty ikinä ymmärtämään syytä. Minusta sellaisessa ihmettelyssä ei vaan ole mitään järkeä. Noin ylimalkaan minua ei haittaisi, vaikka täysipäisten aikuisten makuuhuonetouhut saisivat vähemmän huomiota mediassa. Allekirjoittanutta kun ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä muut touhuavat tai mikä ketäkin kiihottaa, kunhan perusasiat ovat sillä tavalla kunnossa, että osapuolet ovat tosiaan täysivaltaisia ja -järkisiä, eikä kenenkään oikeuksia loukata.

Tuttavapiiriin on ihan kakarasta asti kuulunut monenlaista väkeä, myös seksuaalivähemmistöjen edustajia. Muistan kyllä, että tenavana ihmettelin samassa talossa asuvaa kundia, joka oli olemukseltaan melko naisellinen, mutta enpä minä miettinyt, että mitäköhän se makuuhuoneessaan puuhastelee. En vaan ymmärtänyt, miksi setä meikkaa. Vähän myöhemmin sitten tykästyinkin Hanoi Rocksiin ja sen jälkeen ihmettelin, mikseivät kaikki sedät meikkaa.

Teini-iässä olin jonkin verran tekemisissä yhden mainion homopariskunnan kanssa. Loistotyyppejä, mutta minulle jäi heistä traumoja. He nimittäin olivat kohteliaita, huomaavaisia, mukavia ja hyvää seuraa. Toinen toi minulle matkoiltaan järjettömän upeita strassikoruja (ovat edelleen tallessa!) ja se oli 80-luvulla kova juttu. Toisen luona sain käydä katsomassa kaapelikanava Music Boxia ja kerran katsottiin porukalla kauhuleffaa ja herkuteltiin jäätelöllä. Lisäksi varsinkin toinen näistä kavereista muisti aina tavatessa kehua spontaanisti ulkoasuani. Huonon itsetunnon nujertamalle teinitytölle se oli iso asia. No, minusta nämä kaverit käyttäytyivät juuri sillä tavalla kuin miesten kuuluikin käyttäytyä. Olinhan minä jo sen verran nähnyt elokuvia ja tv-sarjoja, että tiesin mitä mieheltä voi odottaa. Pettymys olikin karvas, kun rupesin tosissani deittailemaan poikia. Ei tullut koruja eikä kehuja, eikä käytöstapojakaan tuntunut useimmilla olevan. Siitä siis traumat.

Kuitenkin: en koskaan pohtinut, että ovatkohan nämä kaksi tyyppiä nyt homoja, kun aina liikkuvat yhdessä. Asialla ei ollut merkitystä. Mitä väliä? Minuun he tekivät vaikutuksen ihan vain fiksuina ja mukavina tyyppeinä, eikä heidän seksielämänsä todellakaan kiinnostanut. Ja siltä varalta, että tämän kirjoituksen lukee joku sellainen, jonka sanastoon kuuluu "homosaatio": ei, en saanut osakseni myöskään minkäänlaista homopropagandaa. Tyypit suhtautuivat minuun kunnioittavasti ja se oli teinille hieno kokemus. Olimme kaikki vain ihmisiä, mitä väliä oli millään muulla?

Hesarin haastattelu muistutti vanhasta muotilehden artikkelista, jossa jotenkin ympäripyöreästi hieman pohdittiin Marco Bjurströmin seksuaalisuutta. Muistin jo silloin kauan sitten miettineeni, että helkkarinko väliä tuolla nyt on ja juuri siksi lause jäi mieleeni.

Niin, että helkkarinko väliä sillä on?

Kysyy Jofi

Masennuksen varjossa

Olen Maria ja olen masentunut.

Noin. Nyt se on sanottu ääneen. Vähän hävettää, kun tällä tavalla asiasta julkisesti huutelen. Vaikka enhän minä asialle mitään voi, siis masennukselle. 

Mitä masennus eli depressio on? Duodecimin Terveyskirjasto vastaa kysymykseen näin: "Lääketieteellisesti määriteltynä masennus on monimuotoinen ja moniasteinen psyykkinen häiriö, joka syntyy tavallisesti pitkän ajan kuluessa useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta."

Miltä masennus tuntuu? Tähän vastaaminen ei olekaan helppoa. Niin kuin kaikkien sairauksien kanssa, on hyviä päiviä, jolloin masennusta ei tunne ja on huonoja päiviä, jolloin uppoa masennuksen suohon. Tällä hetkellä tunnen kulkevani juoksuhiekassa. Mitä enemmän yritän, sitä nopeammin vajoan. Masennus vetää minua pimeyteen, josta pois pääsy tuntuu mahdottomalta. Väsyttää, mikään ei kiinnosta. Energiaa ei riitä edes suihkussa käyntiin, vaikka hiukset ovat niin likaiset, että pysytyvät ponihännällä tai letilla ilman kuminauhaa. Jos saan itseni patisteltua suihkuun, tiedän etten jaksa tehdä muuta. Pakko mennä nukkumaan, jotta jaksaisi koiran ruokkia.


Masentunut saa monesti auttavia neuvoja muilta ihmisiltä. "Kyllä se siitä helpottaa, meet vain lenkille niin piristyt!" "Nouset vain reippaasti ylös sängystä, lorviminen vasta väsyttääkin." "Et sä mitään lääkkeitä tarvi, päätät vaan että piristyt." Kuinka moni sanoo diabeetikolle, että jättää sen insuliinin pistämättä, kyllä se helpottaa itsekseen? Tai flunssaiselle, että nousee vaan reippaasti ylös ja menee lenkille? Niinpä niin. Masentuneelle nuo sanotaan joka kerta.

Sitten se kaikista kamalin asia, psyykelääkkeet. (En tiedä onko masennuslääkkeet virallisesti psyykelääkkeitä, mutta itse lasken ne niihin.) Eihän niitä kukaan täysjärkinen suostuisi syömään! Mutta siinähän se idea onkin. Jotta joskus pääsisi "täysjärkiseksi", niitä voi joutua syömään. Masennuslääke toimii samalla idealla kuin sateenvarjo, se on pieni apu arjessa. Vielä tulee aurinkoinen päivä, jolloin varjoa ei tarvita.


- Maria Huuu

Hyvää, sanoi merisairas valas, päivää.

Alku.

Tämä se on. Se alku. Tästä se lähtee.

Joskus maailman meno vaan kiukuttaa niin, että on pakko rääkyä kiukkunsa ilmoille. Nyt siis rääytään. Tai kuiskitaan. Miten vaan.

Merisairas valas? Miksi? Siksi, että tasan tarkkaan kaikki hyviksi arvioimamme nimi-ideat olivat jo käytössä, joko Bloggerissa tai Gmailissa tai sitten molemmissa. Suivaantuneena silmäilin kirjahyllyäni ja silmiini osui Ephraim Kishonin (suosittelen) kirjan nimi: "Merisairas valas". Päätin, että tämä on viimeinen yritys. Jos joku muu olisi keksinyt ottaa tämän bloginsa nimeksi, olisi saanut koko blogi-idea jäädä. No, ei ollut. Tässä sitä siis ollaan.

Minusta tämä nimi sopii tälle blogille oikein mainiosti. Olisihan aika karmeaa olla merisairas valas. Ja aika usein on karmeaa olla ihminen tällä planeetalla. Oikeastaan se on suurimman osan aikaa melko epämiellyttävä kokemus. Täällä ei olla kuin kalat vedessä vaan pikemminkin kuin kala kuivalla maalla tai vähintäänkin kultakala pyöreässä pikkumaljassa. Siinä sätkit, edestakaisin. Turhaan.

Kai minussa silti itää jokin pieni toivon siemen, kun haluan kirjoittaa asioista. Huutaa tuuleen siinä toivossa, että joku kuulisi. Tai sitten tämä on vain epätoivoista ääntelyä matkalla helvettiin.

Ei silti anneta periksi.

- Jofi -