Oli syntymäpäivä, oli kirjamessut ja Hullut Päivät. Per Saukiselle ei kahdesta viimeksimainitusta välttämättä niin valtaisaa iloa koidu, mutta kiitos syntymäpäivän, saatoin sentään hieman osallistua yleiseen ilakointiin. Kirjamessuilta mainittakoon erityisesti Saamenmaa-teema. Se oli rikkaasti ja runsaana esillä ja kävin todella hyviä keskusteluja saamelaisten ja myös muiden pohjoista edustavien näytteilleasettajien kanssa. Silmää hivelivät saamelaistaustaisten värikkäät puvut, joita näkyikin kiitettävän paljon. Värien, materiaalien ja kuosien kirjo on hengästyttävä!
Parhaat kirjalöydöt tein tietysti taas Innon osastolla, missäpä muuallakaan. Siinäpä nimensä veroinen kustantamo: pieni, innokas ja laatuun keskittyvä. Arvostan!
Pitkään tässä onkin taas ollut oikein mukavaa ja ounastelin, että kohta iskee krapula. No sieltähän se takavasemmalta lopulta tulikin. Liekö syynä hormonit, väsymys, matalapaine vai kaikki yhdessä, mutta tänään hyvin alkanut aamu vaihtui hiipien ahdistavaan helvettiin.
Kauan sitten eräässä Mämmilän sarjakuvassa iskelmän sanat kuuluivat: "Tää niitä päiviä on, kun olen liikkeissäni arvaamaton..." - voisin muokata tuon muotoon: "Tää niitä päiviä on, kun olen aivan kaikin tavoin onneton". Joskus näitä vaan tulee. Päässä alkaa pyöriä noidankehä, jonka ydinsanoma on "olen paska". Anteeksi ranskani, mutta ei sitä sen sievemminkään voi sanoa. Yhtäkkiä koko eletty elämä on vain sarja järkyttäviä epäonnistumisia. Olet munannut kaiken. Olet tyhmä, hyödytön, mitätön, surkea, naurettava ja säälittävä. Onneton otus. Parempi kun kuolisit pois. Samalla ajattelee, että onneksi tämäkin kamaluus sentään joskus loppuu. Ollaan jo voiton puolella, kun elämästä on noin puolet takana. Kyllä se tästä. Loppu häämöttää jo.
Aloitin jokin aika sitten taidekurssin. Sanon sitä leikillisesti "pipipäiden taidekurssiksi", koska kaikilla meillä on jotain haasteita itsemme kanssa ja kurssi on terapiaa. Maalasin jokin aika sitten masennuksen kankaalle. Siitä piti ensin tulla puu, sellainen hehkuva ja runsas paratiisipuu, mutta lopulta siitä tulikin masennusta esittävä kuva. Tänään tunnen maalauksen todellisuuden kouriintuntuvasti. Tunnen, miten alitajunnan mustasta mudasta versoo hyisiä jääkukkia, jotka kietovat sielun kylmään syleilyynsä. Juuri tällaiselta se tuntuu.
Kun oppisi hallitsemaan näitä hetkiä. Toteamaan, että välillä nyt on tällaista ja kyllä se siitä taas, mitäpä näistä. Jotenkin on niin, että kun on kerran nujertanut masennuksen, sitä alkaa pelätä. Aina pitäisi olla reipas ja iloinen ja jos siltä tieltä lipeää hetkeksikin, kaikki on mennyttä. HEI HALOO!!! Eihän se nyt näin voi mennä.
Saattaa olla, että vikaa on tässä ajassakin. Kaikkien pitäisi olla kuin Jari Sarasvuon ja Pekka Hyysalon keskustelu lihaksi muuttuneena. Päättäväinen, sisukas, positiivinen ja periksiantamaton Hyysalo ja ihaileva, ylistävä ja nöyristä nöyrin Sarasvuo. Sitten kaikki olis ihan vaan et hei seksivau! Ei mitään noloa ameebana olemista, häpeällisiä lääkärikäyntejä, leimaavaa terapiaa tai kuolemaakin pahempia lääkereseptejä. Sitä olisi vaan yhtä fantastinen kuin A. Stubbin selfiet. Siis niin seksivau!
Saatana sentään, minä olen masennukseen taipuvainen. Minä en nauti siitä, en hitustakaan. Olisi sairaan - pun - hienoa olla koko ajan HHJJ, siis todella. Uskokaa pois vaan, minä nauttisin siitä. Kun mietin, mitä kaikkea olisinkaan saanut elämässäni aikaan, jollei minulta olisi mennyt joskus viikkokausia oman surkeuteni ja itsetuhoisten ajatusten märehtimiseen. On tosin sanottava, että olen erittäin tyytyväinen elämääni nyt, olen itse asiassa pitkästä aikaa jopa onnellinen, mutta masennusminäni pitää huolen siitä, etten uskalla luottaa tämän kestävän. Koska minä olen surkea ja mitätön ja typerä ja pilaan kaiken etc. Välillä mietin, olisiko tätä helpompaa hallita, jos kuulisin nuo ajatukset ääninä. Olisiko yksinkertaisempaa, jos voisin sanoa niille mielessäni: "OLKAA HILJAA SIELLÄ!" sen sijaan, että nyt olen omien ajatusteni vanki.
Viime vuonna maailma menetti kaksi hienoa näyttelijää. Toinen heistä, Robin Williams, teki itsemurhan. Hän oli kärsinyt masennuksesta koko elämänsä ajan. Jollain kanavalla on pyörinyt tuoreehko komediasarja Luovat hullut, jossa Williams oli yhdessä pääosassa. Olen sattunut näkemään siitä pari jaksoa ja huomasin sen heti: Williamsin silmät eivät hymyile yhdessäkään kohtauksessa. Se kertoo kaiken. Suu voi hymyillä, se voi nauraa ja kertoa vitsejä, mutta kaikkeen väsyneellä ihmisellä hymy ja nauru eivät nouse silmiin asti.
Synkeälle syksylle irvistellen
Jofi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti