On työnhakijoita ja työnhakijoita

Joitakin päiviä sitten tutustuin taas yhteen ihmiseen, joka mielestäni ansaitsee mahdollisuuden ja vinkkasin hänestä potentiaaliselle työnantajalle.

Joku voi ihmetellä, miksi teen näin. Enkö ensisijaisesti halua itse töitä? Toki, mutta haluan että kaikilla on samat mahdollisuudet ja uskon että kaikessa päästään parempiin tuloksiin kun tekijöitä on tarjolla riittävästi - huolimatta siitä että jotkut nimeltämainitsemattomat etujärjestöt ahneuksissaan näkevät asian toisin.

Kovinkaan monilla meistä ei ole työnhakua edesauttamassa vaikutusvaltaista sukua tai "hyvä veli"-verkostoa. Useimmat ovat työnhakijoina omillaan. Omasta perhetaustastani olisi voinut olla paljonkin hyötyä, mutta perheemme linja on aina ollut se, että jokaisen on työmarkkinoilla pärjättävä omilla ansioillaan. Tämä tietysti asettaa minut huonompaan asemaan verrattuna niihin, jotka eivät tätä periaatetta noudata, mutta olen ylpeä perheeni suoraselkäisyydestä.

Suositellessani potentiaalista työntekijää punnitsen kahta asiaa:

- sopivatko työnhakija ja työpaikka toisilleen
- tarvitseeko työnhakija ulkopuolista vetoapua

Esimerkiksi yksinäisenä puurtajana viihtyvää introverttia ei voi ehdottaa vilkkaassa ympäristössä tehtävään asiakaspalvelutyöhön ja on myös huomioitava ihmisten omat toiveet ja mielenkiinnon kohteet. Jos taas on syytä olettaa työnhakijan olevan jo valmiiksi hyvin verkostoitunut, ojennan auttavan käteni mieluummin sellaiselle joka sitä todella tarvitsee. Tasapuolisuus on tärkeää.

Kun julkisessa keskustelussa käytetään nykyään yhä useammin aina vain kovempia puheenvuoroja myös työttömyysturvaa vastaan, olisi järkevää ja kohtuullista karsia työnhausta kaikki syrjintää edistävät elementit. Näin kaikilla olisi aidosti samat mahdollisuudet. Ihminen haluaa olla tarpeellinen ja hyväksytty ja työyhteisön osana oleminen sopii siihen tarkoitukseen erinomaisesti. Annetaan kaikille mahdollisuus!

- Jofi -

Ajattelemattomuudesta ja kiusaamisesta

Törmäsin FB:ssa kyseiseen kuvaan, jonka tavoitteena on kertoa musiikin laadullinen kehitys äänitysvaiheesta mp3:ksi. Ymmärrän pointin varsin hyvin, kuuntelenhan paljon musiikkia, olen päässyt seuraamaan kyseistä tapahtumasarjaa, eikä valokuvauskaan ole outoa. Mutta mitä helvetin vikaa on meikittömässä Scarlett Johanssenissa, miksi häntä pitäisi alkaa parantelemaan? Sitten tajusin että tämäkin kuvasarja on luotu silkasta ajattelemattomuudesta. Uskon, että Scarlettia ei julkisuuteen tottuneena ihmisenä tällaiset vertaukset paljoa hetkauta, hän ei välttämättä tule ikinä näkemäänkään tätä ontuvaa vertausta, mutta yleisesti minua masentaa ajatus siitä, että ihmistä pitäisi parannella että hän kelpaisi. Jopa alle kouluikäiset tytöt pohtivat ovatko liian lihavia ja ovathan tarpeeksi nättejä.

Olen lukemassa Gretchen Rubinin kirjaa Happier at home ja siellä oli tämä pieni katkelma kiusaamisesta mikä jäi kummittelemaan mieleeni ja sopii hyvin tähänkin yhteyteen. Referoituna: Vaikka et tietoisesti kiusaisikaan, saattaa pieni pilailusi tuntua kuitenkin vastapuolesta hyvinkin kiusalliselta ja ilkeältä. Ja sinun mielipiteelläsi siinä vaiheessa ei ole mitään merkitystä, vaan vain hänen, keneen sanasi kohdistuivat. Tuon kuvasarjankaan luoja ei varmastikaan ajatellut miltä Scarlettista mahtaa tuntua kun hän tämän hauskan pilan hänestä rakentelee ja julkaisee.

Kiusaamista tapahtuu jatkuvasti kaikkialla. Se ei rajoitu vain kouluihin, lapsuuden ja teini-iän myrskyihin, vaan se alkaa jo ennen kouluikää ja jatkuu pitkälle työelämään. Miksi se oma paha olo pitää purkaa muihin? Mistä tulee se oman paremmuuden korostaminen, pelko, vallanhalu, viha ja kateus jotka saavat aikaan sen, että haluaa alentaa toista ja saada hänet tuntemaan itsensä arvottomaksi. Paljon kiusaamista tapahtuu myös ihan vain hyväntahtoisella nälvimisellä ja siksi, että kiusaaja ei ajattele miltä hänen sanansa tai tekonsa saattavat toisesta tuntua. Eli täysin ilman syytä, edes huonoa sellaista, aiheutetaan mielipahaa. Kaikki tietävät että se on väärin, mutta siltikään emme ole keksineet vielä toimivaa keinoa kiusaamisen kitkemiseksi. Ihmisluontoa ei noin vain lähdetä muokkaamaan.

Juttelin kerran erään ihmisen kanssa, joka sanoi, että häntä ei ole koskaan kiusattu. Arveli syyksi sitä, että hän puolustautui herkästi, eikä kukaan yrittänyt enää toista kertaa. Puolusti myös kavereitaan kiusaajilta. En kuitenkaan saanut häntä ymmärtämään sitä oloa, mikä kiusatulle tulee. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut tuntea olevansa arvoton, sellainen jota ei huolita joukkoon, joka ei kelpaa.

Mietin myös miten kiusattuna oleminen vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Kostetaanko se myöhemmin jollekin muulle, vai annetaanko sen kasvattaa ja voimistaa itseään. "Jos se ei tapa niin se vahvistaa." Siihen vahvistamiseenkin on vain paljon parempia keinoja, esimerkiksi kannustaminen, auttaminen ja ystävällisyys.

~ Maria Houre ~

Työttömän elämää

Meni vuosi, kaksi kuukautta ja kaksikymmentäkuusi päivää, että minusta tuli toivonsa menettänyt työtön. Sellainen, joka ei halua poistua enää kotoaan, sillä maailmalla ei ole tarjottavaa. Sellainen, joka makaa selällään ja syljeksii kattoon. 

Sellainen olen nyt. Ensimmäinen puoli vuotta työttömyyttä meni ohi nopeammin kuin huomasinkaan. Jossain vaiheessa vanha työnantajani ei enää lähettänyt minulle "työtarjouksia". Nämä tarjouksethan eivät siis oikeasti olleet työtarjouksia, vaan ne lähetettiin työtarjouksen nimellä kaikille irtisanotuille, ja kilpailimme niistä keskenämme. Kyseessä oli siis tavallinen työnhaku, joka naamioitiin mediaystävälliseksi kun pakon edessä jouduttiin tarjoamaan meille irtisanotuille työtä. Kyseinen työnantaja toitotti toistuvasti mediassa, kuinka kaikille irtisanotuille tarjottiin töitä. EI TARJOTTU! Minulle ai ainakaan tarjottu mitään, paitsi "ei kiitosta", kun hain muutamaa paikkaa jotka olisivat sopineet kokemukseeni ja osaamiseeni. Niitä 4h/vko tuntisopimuksilla kirjoitettavia paikkoja en edes vaivautunut hakemaan. En kyllä terveydentilani puolesta olisi niitä voinutkaan hakea, joten en kasaa itselleni syyllisyyttä siitä.

Olen tämän vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenenkuuden päivän aikana katkeroitunut. Alussa jaksoin pitää yhteyttä entisiin työtovereihini ja jopa kävin työpaikallani muutaman kerran heitä moikkaamassa. Nyt toivon, että koko firma menee konkurssiin, välittämättä siitä, että se veisi leivän ystävieni suusta ja hekin saattaisivat joutua samanlaiseen ahdinkoon jossa itse olen. Säästöt ovat loppu, kaikki lasketaan pennilleen, laskuja tulee ovista ja ikkunoista... 

Ei ihme, ettei tee mieli kävellä postilaatikolle tai lähteä ulkomaailmaan. Mieltä virkistääkseni ilmoittauduin valokuvauskurssille. Vaan eipä tullut mietittyä loppuun saakka, eihän minulla ole siihenkään varaa. 44 euroa työttömälle maksava kurssi kaataa talouteni.

Työttömällä ei siis ole varaa edes virkistää itseään.

Minun piti opiskella, käyttää työttömyysaika hyväksi.  Omatoimiopiskeluun on saatu lupa TE-toimistosta ja koulupaikkakin on olemassa, mutta kuinkas sitten kävikään.  Riitaisa ero huonosta parisuhteesta  ja en päässytkään muuttamaan asuntoon koulupaikkakunnalle, sillä ex-kumppani vetkutteli raha-asioiden hoitamisessa niin kauan, että asunto myytiin toisaalle. Sopivan hintaista toista asuntoa ei löytynyt. Pankista en saanut hätälainaa, kun olen työtön. Asun 130km päässä koululta väliaikaismajoituksessa, kesäksi pitää löytää uusi asunto. Minulla ei ole varaa kulkea koululle, joten ilmoitin sinne tänään, että keskeytän opiskelut toistaiseksi ja selvitän, mistä saan asunnon ja millä maksan elämiseni. 

Pelkään, etten pääse muuttamaan koulupaikkakunnalle laisinkaan. Kun ei ole niitä säästöjäkään enää. 

Vuokra-asunto kerrostalossa ei tule kysymykseen, sillä toisella koirallani on lievä eroahdistus ja se haukkuu jonkin verran kun poistun kotoa. Joku ajattelee nyt, että pistä se koira monttuun tai kiertoon, ja hoida elämäsi kuntoon.  Mutta minä en laita perheenjäseniäni monttuun enkä kiertoon. 

Olen lähettänyt kymmeniä työhakemuksia noin sadan kilometrin säteellä asuinpaikastani. En ole päässyt ainoaankaan työhaastatteluun tämän vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenenkuuden päivän aikana. En pääsyt myöskään sen neljän kuukauden aikana, joka oli irtisanomisaikani ennen työttömyyttä.

Sain siis irtisanomispaperin käteeni elokuun 20. 2014, viikko sen jälkeen kun palasin kesälomalta töihin. Miten siitä voi olla niin kauan? Kohta on taas kesä, kohta on seuraava elokuu.

-Minkeli

Hyvää ystävättömyyspäivää

Hyvää Pyhän Valentinuksen päivää! Minä en mitään laimennettua ystävänpäivää vietä. Ystävänpäivä on ihan joka päivä.

Kolme enemmän tai vähemmän tunnettua suomalaista puhui Hesarin viikkoliitteessä ystävyydestä. Mietin, mitä itse olisin vastaillut tuossa tilanteessa. Ainakin sen, että olen menettänyt uskoni ystävyyden kestävyyteen. Puhtaasti omien kokemusteni pohjalta olen tullut siihen tulokseen, että loppujen lopuksi ihminen laittaa aina romanttiset suhteet ystävyyden edelle, vaikka olisi aiemmin vannonut aivan päinvastaista. Useita ystävyyssuhteitani on katkennut, kun ystäväni on löytänyt elämänkumppanin, toiset ystävyyssuhteet puolestaan ovat laimentuneet huomattavasti. Ensinmainitut eivät ole palanneet takaisin. Jälkimmäiset puolestaan harrastavat nyt seurustelukumppaninsa tai puolisonsa kanssa kaikkia niitä asioita, joita ennen tehtiin ystävien kanssa. Enkä tarkoita seksiä, pöhköt. Vaan esimerkiksi elokuvissa käymistä tai ihan vaan sosiaalista kanssakäymistä. 

Hiukan yli nelikymppisenä tulin lopulta siihen tulokseen, että jos ihmisellä ei ole elämänkumppania, hän on aina yksin. Muihin ei voi luottaa. Sanat ovat aina pelkkiä sanoja. Vähän niin kuin poliitikkojen vaalipuheet: "Jos pääsemme hallitukseen, niin me kyllä..." - samanlaista höttöä ovat ystävien kesken lausutut sanat. Olen iloinen ja kiitollinen ystävistäni niin kauan kuin siihen on mahdollisuus, mutta olen jo tiedostanut, että se on todennäköisesti ohimenevää.

- Jofi -

Vaivalloinen veganismi?

Olin miettinyt kasvissyöjäksi ryhtymistä silloin tällöin jo pitkä aikaa. Ensimmäisen kerran asia pyöri mielessäni jo teinivuosina, mutta en tiedä olisiko se silloin ollut mahdollista. Enkä tiedä olisiko kotona saanut syödäkseen eri ruokaa kuin muut, ellei sitä sitten olisi alkanut tehdä itse, kouluruokailusta puhumattakaan. Silloin en vielä sen kummemmin pohtinut että miksi, mutta ajatus kasvissyönnin paremmuudesta verrattuna siihen että syö syötäväksi kasvatettua elävää olentoa kuitenkin ehkä kyti jossain alitajunnassa.

Sitten päässäni naksahti. Sen ei tarvinnut olla iso naksahdus, vaan päätin, että nyt teen asialle jotain. Ensimmäinen vaihe oli jättää pois tehotuotettu liha. Silloisessa elämässä jatkoin riistan ja kalan syömistä, niitä kun tuli itse pyydettynä omasta takaa pakkaseen ja pöytään. Entisen elämän jäätyä taakse nämäkin jäivät pois ruokavaliosta. Käytin edelleen kananmunia ja maitotuotteita. Jossain vaiheessa uusi elämä toi mukanaan uuden vastaparin jonka kanssa ruokavaliotkin sopivat yhteen, ja yhdessä pikkuhiljaa vaihdoimme tuote kerrallaan eläinperäiset kasviperäisiin ja luovuimme niistä mitä ei edes tarvinnut korvata. Aikaa kului siitä, kun jätin kaupan lihat syömättä siihen, että ruokavalioni oli vegaaninen, noin kaksi ja puoli vuotta.

Inspiraationa tämän tekstin kirjoittamiseen ovat lähinnä keskustelut, jotka liittyvät lihansyöntiin ja kasvissyöntiin ja viriävät milloin uutisista, milloin ihan arkipäiväisestä juttelusta. Osa ihmisistä hämmästyy kun kerron olevani vegaani. Minulle on esitetty mm. seuraavia kysymyksiä:
“Lähteekö kasvisruoalla nälkä?”
Miksi ei lähtisi? Proteiineja saa paljon muualtakin kuin liha- ja maitotuotteista. Vegaaniaterialla saa hyvinkin myös ähkyn aikaiseksi, todisteena tästä ainakin Oulun Café Roosterin ja Saurahan tarjonta.
“Saatko kaikki vitamiinit?”
Ainoa vitamiini, mitä kasvisruoasta ei saa, on B12-vitamiini. Sen saa purkista.
“Eikö se ole vaivalloista?”
Ei? Aluksi vaati vähän mielikuvitusta ja keittokirjojen selailua että keksi uudet perusruoat vanhojen tilalle, mutta ei se kasvisruoan valmistaminen ole sen vaikeampaa kuin lihankaan. Usein jopa helpompaa ja nopeampaa.

Muina omina huomioina voisin mainita, että voin paremmin. Ei tule sorruttua eineksiin ja pikaruokaan koska sitä on tällaiselle vapaaehtoisesti ruokavammaiselle vähemmän tarjolla. Tulee kokattua itse tuoreista raaka-aineista, ja silloin tietää mitä kaikkea ruoka sisältää. Muutenkin tulee selailtua tuoteselosteita tarkemmin ja huomattua mitä kaikkea sontaa ihmisille tyrkytetään elintarvikkeina. Ruokaan menee vähemmän rahaa; eivät kasvikset ole kalliita. Herkkujakin tulee ostettua vähemmän. Vaikka kyllä niitä vegaanillekin löytyy, välillä liiankin kanssa, kun tietää mitä hakee.

Moni ihminen on keskustellessamme pohtinut ääneen että lihansyöntiä pitäisi vähentää, koska kasvisruoka on terveellisempää ja tuotantoeläimiä kohdellaan huonosti ja lihakarjan kasvatus on epäekologistakin. Mutta sitten seuraava lause alkaakin sanalla “mutta”.
“Pitää saada lapselle äkkiä ruokaa töiden jälkeen!”
Myös kasvisruoan saa valmiiksi 15 minuutissa.
“Liha on hyvää!”
Liha on hyvää jos sen osaa valmistaa oikein. Samoin kasvisruoka.
“En osaa laittaa kasvisruokaa!”
Opettele. Jos osaa lukea, osaa kokata.

On huomattavasti helpompaa jos perheessä kaikki syövät samaa ruokaa, mutta poikkeusruokavaliot onnistuvat myös gluteenia, sokeria, rasvaa, perunaa ja ties mitä ruoka-aineita välttelevissä talouksissa. Itse en pidä kasvisruokavaliota edes mitenkään poikkeavana, kasvisruoka on perusruokaa siinä missä muukin.

Eräs ystäväni totesi kerran että “onhan se tuokin keino hankaloittaa elämäänsä”. Sallinen hänelle mielipiteensä, mutta ei vegaanina elämä ole kovinkaan hankalaa, ainakaan jos elää ja liikkuu vähänkään isommassa kaupungissa, missä ruokakaupoissa ja ravintoloissa on valinnanvaraa.

Tämä on minun valintani. En edes halua tuputtaa sitä kellekään muulle, koska tuputtamisesta ei yleensäkään seuraa mitään hyvää. Voin kuitenkin perustella syyt miksi tämän valinnan tein. Niitä ovat ekologisuus, eettisyys ja oma hyvinvointi. Mitkä ovat sinun perusteesi omalle valinnallesi?


~ Maria Houre ~

Matalapainetta

On ollut hetken hiljaista. On tapahtunut kaikenlaista, mikä pitää kiireisenä ja antaa ajatuksille siivet. Se on aina kovin mukavaa. Ei jouda miettimään liikoja.

Oli syntymäpäivä, oli kirjamessut ja Hullut Päivät. Per Saukiselle ei kahdesta viimeksimainitusta välttämättä niin valtaisaa iloa koidu, mutta kiitos syntymäpäivän, saatoin sentään hieman osallistua yleiseen ilakointiin. Kirjamessuilta mainittakoon erityisesti Saamenmaa-teema. Se oli rikkaasti ja runsaana esillä ja kävin todella hyviä keskusteluja saamelaisten ja myös muiden pohjoista edustavien näytteilleasettajien kanssa. Silmää hivelivät saamelaistaustaisten värikkäät puvut, joita näkyikin kiitettävän paljon. Värien, materiaalien ja kuosien kirjo on hengästyttävä!

Parhaat kirjalöydöt tein tietysti taas Innon osastolla, missäpä muuallakaan. Siinäpä nimensä veroinen kustantamo: pieni, innokas ja laatuun keskittyvä. Arvostan!

Pitkään tässä onkin taas ollut oikein mukavaa ja ounastelin, että kohta iskee krapula. No sieltähän se takavasemmalta lopulta tulikin. Liekö syynä hormonit, väsymys, matalapaine vai kaikki yhdessä, mutta tänään hyvin alkanut aamu vaihtui hiipien ahdistavaan helvettiin.

Kauan sitten eräässä Mämmilän sarjakuvassa iskelmän sanat kuuluivat: "Tää niitä päiviä on, kun olen liikkeissäni arvaamaton..." - voisin muokata tuon muotoon: "Tää niitä päiviä on, kun olen aivan kaikin tavoin onneton". Joskus näitä vaan tulee. Päässä alkaa pyöriä noidankehä, jonka ydinsanoma on "olen paska". Anteeksi ranskani, mutta ei sitä sen sievemminkään voi sanoa. Yhtäkkiä koko eletty elämä on vain sarja järkyttäviä epäonnistumisia. Olet munannut kaiken. Olet tyhmä, hyödytön, mitätön, surkea, naurettava ja säälittävä. Onneton otus. Parempi kun kuolisit pois. Samalla ajattelee, että onneksi tämäkin kamaluus sentään joskus loppuu. Ollaan jo voiton puolella, kun elämästä on noin puolet takana. Kyllä se tästä. Loppu häämöttää jo.

Aloitin jokin aika sitten taidekurssin. Sanon sitä leikillisesti "pipipäiden taidekurssiksi", koska kaikilla meillä on jotain haasteita itsemme kanssa ja kurssi on terapiaa. Maalasin jokin aika sitten masennuksen kankaalle. Siitä piti ensin tulla puu, sellainen hehkuva ja runsas paratiisipuu, mutta lopulta siitä tulikin masennusta esittävä kuva. Tänään tunnen maalauksen todellisuuden kouriintuntuvasti. Tunnen, miten alitajunnan mustasta mudasta versoo hyisiä jääkukkia, jotka kietovat sielun kylmään syleilyynsä. Juuri tällaiselta se tuntuu.

Kun oppisi hallitsemaan näitä hetkiä. Toteamaan, että välillä nyt on tällaista ja kyllä se siitä taas, mitäpä näistä. Jotenkin on niin, että kun on kerran nujertanut masennuksen, sitä alkaa pelätä. Aina pitäisi olla reipas ja iloinen ja jos siltä tieltä lipeää hetkeksikin, kaikki on mennyttä. HEI HALOO!!! Eihän se nyt näin voi mennä.

Saattaa olla, että vikaa on tässä ajassakin. Kaikkien pitäisi olla kuin Jari Sarasvuon ja Pekka Hyysalon keskustelu lihaksi muuttuneena. Päättäväinen, sisukas, positiivinen ja periksiantamaton Hyysalo ja ihaileva, ylistävä ja nöyristä nöyrin Sarasvuo. Sitten kaikki olis ihan vaan et hei seksivau! Ei mitään noloa ameebana olemista, häpeällisiä lääkärikäyntejä, leimaavaa terapiaa tai kuolemaakin pahempia lääkereseptejä. Sitä olisi vaan yhtä fantastinen kuin A. Stubbin selfiet. Siis niin seksivau!

Saatana sentään, minä olen masennukseen taipuvainen. Minä en nauti siitä, en hitustakaan. Olisi sairaan - pun - hienoa olla koko ajan HHJJ, siis todella. Uskokaa pois vaan, minä nauttisin siitä. Kun mietin, mitä kaikkea olisinkaan saanut elämässäni aikaan, jollei minulta olisi mennyt joskus viikkokausia oman surkeuteni ja itsetuhoisten ajatusten märehtimiseen. On tosin sanottava, että olen erittäin tyytyväinen elämääni nyt, olen itse asiassa pitkästä aikaa jopa onnellinen, mutta masennusminäni pitää huolen siitä, etten uskalla luottaa tämän kestävän. Koska minä olen surkea ja mitätön ja typerä ja pilaan kaiken etc. Välillä mietin, olisiko tätä helpompaa hallita, jos kuulisin nuo ajatukset ääninä. Olisiko yksinkertaisempaa, jos voisin sanoa niille mielessäni: "OLKAA HILJAA SIELLÄ!" sen sijaan, että nyt olen omien ajatusteni vanki.

Viime vuonna maailma menetti kaksi hienoa näyttelijää. Toinen heistä, Robin Williams, teki itsemurhan. Hän oli kärsinyt masennuksesta koko elämänsä ajan. Jollain kanavalla on pyörinyt tuoreehko komediasarja Luovat hullut, jossa Williams oli yhdessä pääosassa. Olen sattunut näkemään siitä pari jaksoa ja huomasin sen heti: Williamsin silmät eivät hymyile yhdessäkään kohtauksessa. Se kertoo kaiken. Suu voi hymyillä, se voi nauraa ja kertoa vitsejä, mutta kaikkeen väsyneellä ihmisellä hymy ja nauru eivät nouse silmiin asti.

Synkeälle syksylle irvistellen

Jofi

JTO

Jonku Toisen Ongelma. Tämä termi on Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjassa liftareille. Siinä kun asian ympärille luodaan JTO-kenttä, vaikka esimerkiksi keskelle krikettikenttää laskeutuneen avaruusaluksen, sitä ei kukaan näe, koska se on Jonkun Toisen Ongelma. Kun ei siis kutita minun omaa pyllyäni niin minun ei tarvitse siitä välittää, eikä edes nähdä sitä.

Milloin ihmisistä tuli niin välinpitämättömiä? Ja miksi? Vievätkö omat henkilökohtaiset ensimmäisen maailman ongelmat niin paljon huomiotamme ettemme näe mitä ympärillä tapahtuu? Miksi emme näe muiden tuskaa omaltamme ja olemme kateellisia muiden onnesta kun itseä sattuu tympimään? Onneksi sosiaalinen media ja uutisetkin nostavat välillä esille tapahtumia, joissa osallisena on pyyteettömiä auttajia tai muuten vaan hyvän mielen jollekin antaneita tyyppejä.

Laajemmassa mittakaavassa koko ihmiskunta on hiljalleen tuhoamassa itseään liian monen ihmisen ahneudella ja itsekkyydellä. Niitä välittäviä, empaattisia ihmisiä on varmasti enemmän mutta heidän äänensä ei pääse kuuluviin koska itseriittoinen idioottilauma pitää niin isoa meteliä itsestään ja tavoitteistaan ja runnoo omia mielihalujaan eteenpäin kaikella voimalla ja rahalla mitä vain saavat haalittua kasaan. Käytetään hyväksi kaikkea: luonnonvaroja, eläimiä, lajitovereita.

Onko ihminen vain pohjimmiltaan ahne? Tai ehkä kyse onkin vain siitä että eläinkunnan edustajana ihmisenkin perimmäinen tarkoitus on vain pysyä hengissä ja lisääntyä. Evoluutio vain kehitti ihmiselle aivot, joiden suoltamia näppäriä ajatuksia hyväksikäyttäen ihminen on vallannut lähes joka kolkan tätä pientä sinistä planeettaa. Ja jättänyt jälkeensä enimmäkseen tuhoa joko hyvillä aikeilla tai ajattelemattomuuttaan, tai välinpitämättömyyttään.

JTO. ”Ei minua kiinnosta.” ”Ei kuulu minulle.” ”En minä voi tehdä sille asialle mitään.” Välillä tekee mieli itsekin luovuttaa. Paskaako tässä edes yrittää elää toimivana yhteiskunnan rattaana ja saada jotain järkevää aikaiseksi, kun koko ihmiskunta on niin mätä. Mutta lieneekö syynä sitten oman mielihyvän tavoittelu, elämänpalo, itsetarkoituksen etsiminen vai jotain muuta, mikä saa jatkamaan. Ehkä huudan vain tuuleen eikä tekemisilläni ole mitään vaikutusta mihinkään, mutta voin ainakin sanoa yrittäväni. Valintani ja ulosantini toivottavasti aiheuttavat edes vähän jotain hyvää jollekin ja saavat ehkä jonkun ajattelemaan asioita sen oman pienen laatikkonsa ulkopuolelta. Toisaalta ne voivat ärsyttää jotakuta muuta, mutta mahdollinen positiivinen vaikutus kyllä kumoaa negatiivisuuden.

Jos päässäsi joskus naksahtaa, joku ehkä sai sinut hoksaamaan että asiat voi nähdä ja tehdä myös eri tavalla ja miettiä valinnat vähän kauaskantoisemmin. Minun päässäni taisi naksahtaa jo.

~ Maria Houre ~