Kiusaajat ja eläimen vaisto

Mikä lie masokistinen puuska iskenyt, mutta taannoin innostuin tutkimaan Facebookista, mitä kuuluu vanhoille tutuille . Ihmisille, jotka ovat jo kauan sitten jääneet menneisyyteen, ja joiden kanssa minulla ei ole mitään mielenkiintoa olla enää missään tekemisissä. Ihmisiä, joita olen samassa kaupungissa asuessanikin vältellyt viimeiseen asti ja joita edelleenkin välttelen aivan vaistonvaraisesti.

Yksi tällainen sattui olemaan aika monen ihan fiksuna pitämäni tyypin kaverilistalla. Hieman hämmästelin, jotta miksi? Google töihin. Selvisi, että kaverin elämä on muuttunut melkoisesti. Asioita tässä enempää yksilöimättä, sanottakoon, että hän on kohdannut elämässään niin kipeitä asioita, että jos ihmisessä on edes hitunen empatiaa, ne asiat kasvattavat aivan varmasti. Arvelin, etten enää välttämättä siirtyisi kadun toiselle puolelle, jos kyseinen kaveri tulisi vastaan. Ehkä hänestä on sittenkin löytynyt ihminen.

Muistelin viimeistä kohtaamistani kyseisen henkilön kanssa. Siitä on noin 30 vuotta ja tilanne oli kaikin tavoin epämiellyttävä. En halua mennä yksityiskohtiin, sillä ne ovat kaikille asianosaisille arkaluontoisia. Kuitenkin mielikuvani tästä ihmisestä on aikoinaan muovautunut muutaman lyhyen, ikävän tapaamisen ja parin kuulemani inhottavan jutun pohjalta, eikä sitä ole mikään päässyt muuttamaan. Ylipäätään minun on vaikeaa opetella ihmiset uudelleen, jos olen muodostanut heistä tietynlaisen kuvan. Toimin kuin eläin: kun luottamukseni kerran menettää, sen takaisin saaminen ei ole enää ollenkaan varmaa ja joka tapauksessa se vaatii todella paljon työtä. Vaaralliseksi ja epämiellyttäväksi luokittelemani ihminen on ja pysyy sellaisena, kunnes toisin todistetaan.

Asennoitumiseni on aiheuttanut sen, etten vieläkään pysty kunnolla edes tervehtimään joitakin ihmisiä, joiden kanssa olin koko peruskoulun ajan samalla luokalla. Negatiiviset mielikuvat ovat niin vahvoja ja epäluottamus niin valtava. Yksi ihminen pyysi omalla tavallaan anteeksi omaa kouluaikaista käytöstään. Hän ei sanonut “anteeksi”, eikä hän viitannut suoraan kaikkeen tapahtuneeseen, vaan hän katsoi minua vakaasti silmiin ja sanoi: “Olin silloin nuorempana suoraan sanoen paskanaama.” Pardon my French, mutta tämä oli suora lainaus. Tunsin, että hän oli ehdottoman vilpitön ja siinä samassa kaikki oli poispyyhitty ja anteeksi annettu. Se oli hyvä tunne, mutta sitä ei olisi voinut tapahtua ilman toisen osapuolen aloitetta. Arvostan hyvin paljon hänen tekoaan.

Aina silloin tällöin törmään nykyisessä kotikaupungissani menneisyydestä tuttuihin naamoihin. Joistakin näkee, että he tunnistavat minut, tai ainakin epäilevät tunnistavansa, mutta eivät ehkä ole ihan varmoja. Teeskentelen, etten tunne heitä; katson heidän ohitseen ja kävelen muina naisina pois. Se pelko ja viha, mikä minuun on istutettu lapsena ja nuorena, on yhä tallella. Tunnemuistiin on jäänyt pysyviä jälkiä monista tapahtumista. Ne eivät lähde sieltä itsestään, vaan niiden poistamiseen tarvitaan toisen osapuolen aktiivisuutta ja vilpittömyyttä. Ja sanottakoon nyt varmuuden vuoksi, että toki siellä muistissa on paljon todella hyviäkin asioita, monista ihmisistä.

Kaikille, joilla on lapsia huollettavanaan tai jotka työskentelevät lasten kanssa, sanoisin: opettakaa aina, että kiusaaminen ei kannata. Vaikka olisit lapsena ja nuorena miten epävarma, älä ikinä hae hyväksyntää potkimalla toisia alaspäin. Et voita sillä mitään. Menetät vain itsekunnioituksesi, kasvatat itsellesi valtavan häpeätaakan ja saatat hyvinkin saada jonkun vihaamaan itseäsi pysyvästi. Kaikki eivät kykene koskaan antamaan anteeksi tai unohtamaan ja pahimmassa tapauksessa seuraukset ovat sellaisia, ettei niitä kyetä enää korjaamaan millään sanoilla tai teoilla. 

- Jofi -