Meni vuosi, kaksi kuukautta ja kaksikymmentäkuusi päivää,
että minusta tuli toivonsa menettänyt työtön. Sellainen, joka ei halua poistua
enää kotoaan, sillä maailmalla ei ole tarjottavaa. Sellainen, joka makaa selällään
ja syljeksii kattoon.
Sellainen olen nyt. Ensimmäinen puoli vuotta työttömyyttä
meni ohi nopeammin kuin huomasinkaan. Jossain vaiheessa vanha työnantajani ei
enää lähettänyt minulle "työtarjouksia". Nämä tarjouksethan eivät
siis oikeasti olleet työtarjouksia, vaan ne lähetettiin työtarjouksen nimellä
kaikille irtisanotuille, ja kilpailimme niistä keskenämme. Kyseessä oli siis
tavallinen työnhaku, joka naamioitiin mediaystävälliseksi kun pakon edessä
jouduttiin tarjoamaan meille irtisanotuille työtä. Kyseinen työnantaja toitotti
toistuvasti mediassa, kuinka kaikille irtisanotuille tarjottiin töitä. EI
TARJOTTU! Minulle ai ainakaan tarjottu mitään, paitsi "ei kiitosta",
kun hain muutamaa paikkaa jotka olisivat sopineet kokemukseeni ja osaamiseeni.
Niitä 4h/vko tuntisopimuksilla kirjoitettavia paikkoja en edes vaivautunut
hakemaan. En kyllä terveydentilani puolesta olisi niitä voinutkaan hakea, joten
en kasaa itselleni syyllisyyttä siitä.
Olen tämän vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenenkuuden
päivän aikana katkeroitunut. Alussa jaksoin pitää yhteyttä entisiin
työtovereihini ja jopa kävin työpaikallani muutaman kerran heitä moikkaamassa.
Nyt toivon, että koko firma menee konkurssiin, välittämättä siitä, että se
veisi leivän ystävieni suusta ja hekin saattaisivat joutua samanlaiseen
ahdinkoon jossa itse olen. Säästöt ovat loppu, kaikki lasketaan pennilleen,
laskuja tulee ovista ja ikkunoista...
Ei ihme, ettei tee mieli kävellä postilaatikolle tai lähteä
ulkomaailmaan. Mieltä virkistääkseni ilmoittauduin valokuvauskurssille. Vaan
eipä tullut mietittyä loppuun saakka, eihän minulla ole siihenkään varaa. 44
euroa työttömälle maksava kurssi kaataa talouteni.
Työttömällä ei siis ole varaa edes virkistää itseään.
Minun piti opiskella, käyttää työttömyysaika hyväksi. Omatoimiopiskeluun on saatu lupa
TE-toimistosta ja koulupaikkakin on olemassa, mutta kuinkas sitten
kävikään. Riitaisa ero huonosta
parisuhteesta ja en päässytkään
muuttamaan asuntoon koulupaikkakunnalle, sillä ex-kumppani vetkutteli
raha-asioiden hoitamisessa niin kauan, että asunto myytiin toisaalle. Sopivan
hintaista toista asuntoa ei löytynyt. Pankista en saanut hätälainaa, kun olen
työtön. Asun 130km päässä koululta väliaikaismajoituksessa, kesäksi pitää
löytää uusi asunto. Minulla ei ole varaa kulkea koululle, joten ilmoitin sinne
tänään, että keskeytän opiskelut toistaiseksi ja selvitän, mistä saan asunnon
ja millä maksan elämiseni.
Pelkään, etten pääse muuttamaan koulupaikkakunnalle
laisinkaan. Kun ei ole niitä säästöjäkään enää.
Vuokra-asunto kerrostalossa ei tule kysymykseen, sillä
toisella koirallani on lievä eroahdistus ja se haukkuu jonkin verran kun
poistun kotoa. Joku ajattelee nyt, että pistä se koira monttuun tai kiertoon,
ja hoida elämäsi kuntoon. Mutta minä en
laita perheenjäseniäni monttuun enkä kiertoon.
Olen lähettänyt kymmeniä työhakemuksia noin sadan kilometrin
säteellä asuinpaikastani. En ole päässyt ainoaankaan työhaastatteluun tämän
vuoden, kahden kuukauden ja kahdenkymmenenkuuden päivän aikana. En pääsyt
myöskään sen neljän kuukauden aikana, joka oli irtisanomisaikani ennen
työttömyyttä.
Sain siis irtisanomispaperin käteeni elokuun 20. 2014,
viikko sen jälkeen kun palasin kesälomalta töihin. Miten siitä voi olla niin
kauan? Kohta on taas kesä, kohta on seuraava elokuu.
-Minkeli
